Huominen Suomi

Kiitoksia kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille, Uusi Suomi näyttää todella olevan Suomen johtava poliittinen foorumi. Erityinen kiitos teille, jotka olitte olleet oppilaan roolissa työvoimapoliittisilla kursseilla, sillä kommenttinne vahvisti omaa näkemystäni järjestäjän puolelta. Toivottavasti edellisestä kirjoituksesta riittää keskusteltavaa myös kahvipöytiin. Lupasin myös esittää hieman omia näkemyksiäni Suomen harjoittamaan aktiiviseen työvoimapolitiikkaan, joten tässä muutamia.

Työ- ja Elinkeinoministeriö on päättänyt, että jatkossa kaikille pitkäaikaistyöttömille, eli yli 500 päivää työttöminä olleille, tulee tehdä aktivointisuunnitelma. Pidän tätä kaikin puolin tervetulleena uudistuksena, sillä elinkeinorakenne on hyvin erilainen ympäri Suomen. Tällä uudistuksella päästään toivottavasti eroon mainitsemistani maa- ja metsätalouspainotteisten kuntien ATK-kursseista yli 50-vuotiaille. Lisäksi kunnassa on varmasti paras tieto paikallisesta elinkeinorakenteesta ja mahdollisuuksista. Hyvänä esimerkkinä kunnan harjoittamasta aktiivisesta työvoimapolitiikasta voidaan pitää Kyyjärven kuntaa.

Uudistuksella on myös varjopuolensa, pirstoutunut kuntarakenteemme. Voi olla, että kuntien järjestämässä työttömyyden hoidossa ajatellaan ensisijaisesti kunnan etua, ei niinkään yksilön tai Suomen etua. Eteen tulee varmasti monta tapausta, jossa utilitaristisesti yksilön kannalta olisi järkevintä todeta: ”Valitettavasti alasi työpaikat ovat siirtyneet toisaalle, joten oletko valmis muuttamaan toisaalle opiskelemaan tai töihin?” Mutta kuinka monessa kunnassa on kuitenkaan rohkeutta ja rehellisyyttä sanoa moista nuorelle työnhakijalle? Vaarana on, että työvoimapolitiikasta tulee aluepolitiikan jatke, ja ravintoketjusta muodostuu seuraavanlainen: kunta, maakunta, yhteiskunta, pitkäaikaistyötön, vaikka sen tulisi olla juuri toisin päin.

Vaikka oppisopimuskoulutus on taannoin ollut paljon esillä negatiivisessa valossa, pidän sitä silti yhtenä parhaista työttömyyden hoitamiseen sopivista instrumenteista. Ongelma on tällä hetkellä se, että oppisopimuksen järjestäminen on siirretty suurille koulutuslaitoksille, jotka koordinoivat koulutuksia vaihtelevalla menestyksellä. Puolestaan pienelle yrittäjälle oppisopimuskoulutus on liian kallista ja hankalaa. Mielestäni oppisopimuskoulutuksella on suurimmat mahdollisuudet mikroyritysten piirissä ja erityisesti käsityöaloilla.

Otetaan esimerkiksi suutariyrittäjä. Työ on mitä suurimmissa määrin käsityötä, ja vielä sellaista, jonka oppii vain tekemällä itse. Suutari on yleensä luonut vakiintuneen asiakaskunnan vuosien varrella. Ikää on alkanut jo kertyä eikä työstä ehkä saa enää sitä samaa intoa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, toimintaa aloittaessa. Väsymys uhkaa, eikä liiketoiminta ole niin suurta, että toinen työntekijä kannattaisi palkata. Eikö tässä tilanteessa olisi yhteiskunnan syytä tukea yrittää, jotta hän ottaisi suutariksi soveltuvan kisällin?

Tällä hetkellä tuen määrä yrittäjälle on niin pieni, ettei sillä voi lähellekään kustantaa oppilaasta koituvia kustannuksia, sillä esimerkiksi palkka tulee heti alusta lähtien maksaa työehtosopimuksen mukaisesti. Tällaisten oppisopimusten syntymistä tulisi ehdottomasti tukea enemmän. Yrittäjän tulisi saada maksaa kisällille palkkaa osaamisen mukaan ja lisäksi saada riittävä korvaus oppilaan kouluttamisesta koituvista kuluista. Itse asiassa tällä keinolla saadaan kaksi kärpästä samalla iskulla, sillä samalla ratkaistaan mikroyrityksiä vaivaava sukupolvenvaihdosongelma.

Suomesta löytyy lukuisia ammatteja ja mikroyrityksiä, joihin edellä mainittu malli toimii. TE-keskusten tai kuntien tehtävänä olisi sukupolvenvaihdosta lähellä olevien yritysten kartoittaminen, riittävän rahoituksen järjestäminen ja lopuksi mestarin ja kisällin yhteen saattaminen. Tällaisiin oppisopimuksiin panostaminen tulee varmasti tuomaan yhteiskunnalle sen sijoittamat rahat moninkertaisesti takaisin.

Oppisopimuskoulutus voi toimia hyvin myös suuremmille yrityksille, ei kuitenkaan nykyisellä mallilla, jossa koulutuslaitokset tarjoavat oppisopimuspalveluita yrityksille. Ensimmäinen kehittämiskohde on työehtosopimussidonnaisuuden poistaminen koulutettavalta työntekijältä. Toinen on rahoituksen ohjaaminen suoraan yritykselle, jolla olisi käytettävissä tietty summa rahaa oppilaan kouluttamiseksi. Rahat maksettaisiin jälkikäteen toteutuneiden kustannusten mukaan.  Yritys voisi kilpailuttaa tietyt koulutukseen kuuluvat pakolliset kurssit koulutuslaitoksilta, jolloin koulutuslaitosten palvelut saataisiin myös kilpailutettua yritysten toimesta, sillä olen hyvin vahvasti sitä mieltä että yksityinen sektori on parempi palvelujen kilpailuttamaan kuin julkinen ikänään.

Työvoipoliittiset tempputyöllistämiskurssit voidaan mielestäni lakkauttaa tyystin ja käyttää rahat työhakijoiden yksilöllisempään ohjaamiseen. Tässä tulee pitää mielessä, jo edellä mainitsemani, kokonaisvaltainen näkemys työvoiman tarpeesta koko Suomen alueella. En väitä että olisi väärin luoda edellytyksiä yrityksille alueille, joissa työvoimaa on tarjolla yllin kyllin, mutta pääpainon tulisi kuitenkin vahvasti olla työvoiman saamiseksi sinne, missä kasvun edellytykset ovat jo valmiina.

Ammatillisen koulutuksen osalta kaksivuotiset ammattitutkinnot tulisi palauttaa pikimmiten. En näe millään tavalla järkevänä, että esimerkiksi elintarvike- tai kiinteistönhoitoalan perustutkinto kestää kolme vuotta. Tämä myös lisäisi uudelleenkoulutuksen kiinnostavuutta varttuneempien keskuudessa.

Työtä voidaan lisätä myös muilla kuin aktivoivan työvoimapolitiikan keinoin ja ne keinot näen juuri tärkeimmiksi yhteiskunnassamme. Näistä keinoista jokainen vaatisi oman, useamman sivun esitelmän, mutta käyn ne nyt läpi pikaisesti.

Ensimmäisenä työmarkkinoiden joustoa tulisi lisätä huomattavasti. Työehtosopimusten yleissitovuus on mennyt liian pitkälle ja ne jarruttavat työllisyyttä todella. Kotitalousvähennyksen laajentaminen useammille aloille ja enimmäismäärän lisäämisen kautta saisimme synnytettyä kymmeniätuhansia uusia työpaikkoja hyvinkin nopeasti. Vaikka minulla on oma lehmä ojassa, niin väitä, että esimerkiksi muuttopalveluiden lisääminen kotitalousvähennyksen piiriin loisi lukuisia uusia työpaikkoja ympäri Suomen ja taatusti vähentäisi harmaata taloutta. Kolmas keino on palveluiden arvonlisäveron alentaminen, joka toimisi työllistävältä vaikutukseltaan samoin, kuin kotitalousvähennyksen laajentaminen.

Tässä hieman työvoimapoliittisia, ja hieman muitakin näkemyksiäni. Kertokaa toki mielipiteenne ehdottamiini parannuksiin.

Voit tilata tämän artikkelin kommentit RSS 2.0 -syötteenä. Voit kirjoittaa kommentteja tai lähettää paluuviitteen omalta sivustoltasi.