|
Kuluvalla viikolla Audi-pomo Esko Kiesin antama haastattelu Anna-lehteen aiheutti aikamoisen mediamylläkän. Kun näin lööpin ensimmäisen kerran, en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota, sillä en kokenut uutista kovinkaan merkittäväksi. Illalla en voinut uskoa silmiäni kun YLE:n pääuutinen oli Kiesin lausunnot.
Kiesi joutui eroamaan mediamylläkän takia ja liittyi Ilkka Kanervan, Veli-Matti Lammentaustan (Kuopion yliopiston ylioppilaskunnan erotettu puheenjohtaja) ja Markus Kytölän (Joensuun yliopiston ylioppilaskunnan erotettu puheenjohtaja) muodostamaan, väärin perustein irtisanottujen miesjohtajien klubiin. Yhdistävänä tekijänä on myös se, että edellä mainitun koplan työsopimuksia ei ole purettu työnantajan toimesta, vaan median toimesta.
Ilkka Kanerva oli ensimmäinen uhri, en usko että kukaan arvasi tekstiviestikohun alettua kuinka suureksi se lopulta kasvaisi, saatikka sen lopputulosta. Jos Kanervalla olisi ollut tieto median voimasta, olisi hän varmasti valinnut sanansa toisin ja ehkä säästynyt potkuilta. Kovan hiillostuksen päätteeksi media sai aikaiseksi ensimmäisen ruumiin, kiitettävästi tehtävänsä hoitaneen ulkoministerin.
Lammentausta ja Kytölä saivat tuntea median voiman, kun he liittyivät ”auttakaa somaaliystävämme takaisin kotimaahan”- facebook-ryhmään. Asiasta nousi Itä-Suomessa suuri kohu, joka päättyi molempia erottamiseen. Kummatkaan heistä ei osannut aavistaa kohun laajuutta ja saivat harkitsemattomilla kommenteillaan toimittajat peräänsä. Itse totesin kohun alettua, että taitaa käydä kanervat. Niinhän siinä kävikin ja body count kasvoi kolmeen.
Kiesillä ei sitten ollutkaan enää mitään mahdollisuuksia. Median sisäinen dynamiikka oli puolessatoistavuodessa kehittynyt niin voimakkaaksi, että potkujen antamiseen ei tarvittu kuin pari päivää. Varmasti Kiesi tiesi sen itsekin: medialumipallo oli lähtenyt liikkeelle, eikä sitä saa pysäytettyä.
Välissä oli kuitenkin vielä yksi vastaava kohu, mutta nyt kyseessä ei ollut miesjohtaja, vaan nainen, Kuopion vapaa-ajankeskuksen toimialajohtaja Jaana Vasankari, joka tuomittiin lähestymiskieltoon alaiselle lähetetyistä tekstiviesteistä. Viestejä oli noin 2400 kappaletta, huomattavasti enemmän kuin Kanervan lähettämiä konsanaan, lisäksi kyseessä oli Vasankarin alainen. Mutta mitä kävi Vasankarille? Virka muutettiin näppärästi asiantuntijatehtäväksi, ilman budjetti- tai esimiesvastuuta ja samalla palkalla tietenkin.
Jos vertaamme näitä viitta tapausta, ei liene epäselvää mikä niistä on kaikkein törkein, se on kuitenkin ainoa, joka ei ole johtanut työpaikan menettämiseen. Entä jos Vasankari olisi ollut mies? Miten media olisi asiaa käsitellyt? Olisiko Tampereen journalistiikan laitoksella muotoutunut sisäinen dynamiikka tyytynyt siihen, että alaista ahdistellut, lähestymiskieltoon tuomittu toimialajohtaja ei saa potkuja?
Täytyy myöntää, että ajatus kansanedustajuudesta tai virkamiesurasta pelottaa minua, sillä miesjohtajien ajojahti on alkanut, yhtään virhettä ei sallita. Median toiminta muuttuu entistä enemmän toisista medioista riippuvaisemmaksi, joka edesauttaa edellä mainittujen kohujen syntymistä. Miesjohtajien alasampumisesta on tullut kunniatehtävä ja jokaista erotettua johtajaa pidetään saavutuksena. Toivottavasti koittaa vielä päivä, jolloin toimittajien pätevyys mitataan oikeaan osuneilla analyyseillä, eikä erotetuilla miesjohtajilla.
Kiitoksia kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille, Uusi Suomi näyttää todella olevan Suomen johtava poliittinen foorumi. Erityinen kiitos teille, jotka olitte olleet oppilaan roolissa työvoimapoliittisilla kursseilla, sillä kommenttinne vahvisti omaa näkemystäni järjestäjän puolelta. Toivottavasti edellisestä kirjoituksesta riittää keskusteltavaa myös kahvipöytiin. Lupasin myös esittää hieman omia näkemyksiäni Suomen harjoittamaan aktiiviseen työvoimapolitiikkaan, joten tässä muutamia.
Työ- ja Elinkeinoministeriö on päättänyt, että jatkossa kaikille pitkäaikaistyöttömille, eli yli 500 päivää työttöminä olleille, tulee tehdä aktivointisuunnitelma. Pidän tätä kaikin puolin tervetulleena uudistuksena, sillä elinkeinorakenne on hyvin erilainen ympäri Suomen. Tällä uudistuksella päästään toivottavasti eroon mainitsemistani maa- ja metsätalouspainotteisten kuntien ATK-kursseista yli 50-vuotiaille. Lisäksi kunnassa on varmasti paras tieto paikallisesta elinkeinorakenteesta ja mahdollisuuksista. Hyvänä esimerkkinä kunnan harjoittamasta aktiivisesta työvoimapolitiikasta voidaan pitää Kyyjärven kuntaa.
Uudistuksella on myös varjopuolensa, pirstoutunut kuntarakenteemme. Voi olla, että kuntien järjestämässä työttömyyden hoidossa ajatellaan ensisijaisesti kunnan etua, ei niinkään yksilön tai Suomen etua. Eteen tulee varmasti monta tapausta, jossa utilitaristisesti yksilön kannalta olisi järkevintä todeta: ”Valitettavasti alasi työpaikat ovat siirtyneet toisaalle, joten oletko valmis muuttamaan toisaalle opiskelemaan tai töihin?” Mutta kuinka monessa kunnassa on kuitenkaan rohkeutta ja rehellisyyttä sanoa moista nuorelle työnhakijalle? Vaarana on, että työvoimapolitiikasta tulee aluepolitiikan jatke, ja ravintoketjusta muodostuu seuraavanlainen: kunta, maakunta, yhteiskunta, pitkäaikaistyötön, vaikka sen tulisi olla juuri toisin päin.
Vaikka oppisopimuskoulutus on taannoin ollut paljon esillä negatiivisessa valossa, pidän sitä silti yhtenä parhaista työttömyyden hoitamiseen sopivista instrumenteista. Ongelma on tällä hetkellä se, että oppisopimuksen järjestäminen on siirretty suurille koulutuslaitoksille, jotka koordinoivat koulutuksia vaihtelevalla menestyksellä. Puolestaan pienelle yrittäjälle oppisopimuskoulutus on liian kallista ja hankalaa. Mielestäni oppisopimuskoulutuksella on suurimmat mahdollisuudet mikroyritysten piirissä ja erityisesti käsityöaloilla.
Otetaan esimerkiksi suutariyrittäjä. Työ on mitä suurimmissa määrin käsityötä, ja vielä sellaista, jonka oppii vain tekemällä itse. Suutari on yleensä luonut vakiintuneen asiakaskunnan vuosien varrella. Ikää on alkanut jo kertyä eikä työstä ehkä saa enää sitä samaa intoa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, toimintaa aloittaessa. Väsymys uhkaa, eikä liiketoiminta ole niin suurta, että toinen työntekijä kannattaisi palkata. Eikö tässä tilanteessa olisi yhteiskunnan syytä tukea yrittää, jotta hän ottaisi suutariksi soveltuvan kisällin?
Tällä hetkellä tuen määrä yrittäjälle on niin pieni, ettei sillä voi lähellekään kustantaa oppilaasta koituvia kustannuksia, sillä esimerkiksi palkka tulee heti alusta lähtien maksaa työehtosopimuksen mukaisesti. Tällaisten oppisopimusten syntymistä tulisi ehdottomasti tukea enemmän. Yrittäjän tulisi saada maksaa kisällille palkkaa osaamisen mukaan ja lisäksi saada riittävä korvaus oppilaan kouluttamisesta koituvista kuluista. Itse asiassa tällä keinolla saadaan kaksi kärpästä samalla iskulla, sillä samalla ratkaistaan mikroyrityksiä vaivaava sukupolvenvaihdosongelma.
Suomesta löytyy lukuisia ammatteja ja mikroyrityksiä, joihin edellä mainittu malli toimii. TE-keskusten tai kuntien tehtävänä olisi sukupolvenvaihdosta lähellä olevien yritysten kartoittaminen, riittävän rahoituksen järjestäminen ja lopuksi mestarin ja kisällin yhteen saattaminen. Tällaisiin oppisopimuksiin panostaminen tulee varmasti tuomaan yhteiskunnalle sen sijoittamat rahat moninkertaisesti takaisin.
Oppisopimuskoulutus voi toimia hyvin myös suuremmille yrityksille, ei kuitenkaan nykyisellä mallilla, jossa koulutuslaitokset tarjoavat oppisopimuspalveluita yrityksille. Ensimmäinen kehittämiskohde on työehtosopimussidonnaisuuden poistaminen koulutettavalta työntekijältä. Toinen on rahoituksen ohjaaminen suoraan yritykselle, jolla olisi käytettävissä tietty summa rahaa oppilaan kouluttamiseksi. Rahat maksettaisiin jälkikäteen toteutuneiden kustannusten mukaan. Yritys voisi kilpailuttaa tietyt koulutukseen kuuluvat pakolliset kurssit koulutuslaitoksilta, jolloin koulutuslaitosten palvelut saataisiin myös kilpailutettua yritysten toimesta, sillä olen hyvin vahvasti sitä mieltä että yksityinen sektori on parempi palvelujen kilpailuttamaan kuin julkinen ikänään.
Työvoipoliittiset tempputyöllistämiskurssit voidaan mielestäni lakkauttaa tyystin ja käyttää rahat työhakijoiden yksilöllisempään ohjaamiseen. Tässä tulee pitää mielessä, jo edellä mainitsemani, kokonaisvaltainen näkemys työvoiman tarpeesta koko Suomen alueella. En väitä että olisi väärin luoda edellytyksiä yrityksille alueille, joissa työvoimaa on tarjolla yllin kyllin, mutta pääpainon tulisi kuitenkin vahvasti olla työvoiman saamiseksi sinne, missä kasvun edellytykset ovat jo valmiina.
Ammatillisen koulutuksen osalta kaksivuotiset ammattitutkinnot tulisi palauttaa pikimmiten. En näe millään tavalla järkevänä, että esimerkiksi elintarvike- tai kiinteistönhoitoalan perustutkinto kestää kolme vuotta. Tämä myös lisäisi uudelleenkoulutuksen kiinnostavuutta varttuneempien keskuudessa.
Työtä voidaan lisätä myös muilla kuin aktivoivan työvoimapolitiikan keinoin ja ne keinot näen juuri tärkeimmiksi yhteiskunnassamme. Näistä keinoista jokainen vaatisi oman, useamman sivun esitelmän, mutta käyn ne nyt läpi pikaisesti.
Ensimmäisenä työmarkkinoiden joustoa tulisi lisätä huomattavasti. Työehtosopimusten yleissitovuus on mennyt liian pitkälle ja ne jarruttavat työllisyyttä todella. Kotitalousvähennyksen laajentaminen useammille aloille ja enimmäismäärän lisäämisen kautta saisimme synnytettyä kymmeniätuhansia uusia työpaikkoja hyvinkin nopeasti. Vaikka minulla on oma lehmä ojassa, niin väitä, että esimerkiksi muuttopalveluiden lisääminen kotitalousvähennyksen piiriin loisi lukuisia uusia työpaikkoja ympäri Suomen ja taatusti vähentäisi harmaata taloutta. Kolmas keino on palveluiden arvonlisäveron alentaminen, joka toimisi työllistävältä vaikutukseltaan samoin, kuin kotitalousvähennyksen laajentaminen.
Tässä hieman työvoimapoliittisia, ja hieman muitakin näkemyksiäni. Kertokaa toki mielipiteenne ehdottamiini parannuksiin.
Keväällä alkanut oppisopimuskoulutuskeskusten takaa-ajo alkaa olla päätöksessä. Keski-Uudenmaan kuntien omistamaa Adultaa syytetään oppisopimusrahojen huijaamisesta, samoin kuin Jalasjärven kunnan omistamaa JAKK:ia. Olen itse perehtynyt työni kautta näihin oppisopimuksiin, enkä ole lainkaan yllättänyt Opetushallituksen tarkastuskertomuksen sisällöstä. En kuitenkaan paneudu havaitsemiini epäkohtiin, sen enempää, sillä ne selviävät tarkastuskertomuksesta.
Tartun puolestaan toiseen aikuiskoulutuksen epäkohtaan, josta minulla on paljon kokemusta edellisen työni kautta. Kyseessä on työvoimapoliittiset kurssit joiden toimintaa koordinoivat paikalliset työvoimatoimistot. Kurssit ostetaan yksityisiltä palveluntarjoajilta ja kurssin tuottajan tulo perustuu oppilastyöpäiviin. Eli jokaisena päivänä kun työnhakija on kurssilla saa järjestävä yritys siitä rahaa. Jos työnhakija saa kurssin aikana työpaikan, ei järjestävä yritys saa enää rahaa työnhakija kouluttamisesta. Rahoitusmalli on yhteiskunnan ja oppilaan kannalta täysin käsittämätön, puolestaan työvoimatoimiston ja yksityisen kouluttajayrityksen kannalta erittäin kannattava.
Mietitäänpä; Jos omistaisin työvoimapoliittista koulutusta tarjoavan yrityksen, millaisia kursseja pyrkisin järjestämään? Ensinnäkin varmasti mahdollisimman pitkiä, jotta oppilastyöpäiviä saisi paljon. Entä sisältö? Pyrkisinkö aktiivisesti luomaan kurssin, jossa yksilöllisesti kartoitettaisiin työntekijälle sopivia työpaikkoja ja koulutusmahdollisuuksia, vai varmistamaan, että ainakaan kurssin aikana kukaan ei lopeta sitä, oli syy sitten työllistyminen tai jokin muu. Business-miehenä varmaankin pyrkisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Lisäksi alan kilpailu varmistaa sen, että oppilastyöpäivien hinta pysyy alhaisena ja näin ollen myös marginaalit pienenä. Tämä voi merkitä kurssin katteen menettämistä, jos 16 oppilaan, kolmen ja puolen kuukauden pituiselta kurssilta työllistyy kaksi ihmistä.
Entä jos olisin työvoimatoimiston johtaja? Minulla on paineet saada tilastot näyttämään hyville – ei hätää ainahan voimme laittaa uuden koulutuksen käyntiin ja kas, taas työttömien määrä saatiin vähenemään. Tämä on johtanut kurssien ala-arvoiseen koordinoimiseen. Esimerkkinä huonosta koordinoinnista voivat toimia 50 – 60 ikäisten irtisanottujen metsureiden ATK-kurssi pienellä paikkakunnalla ja ATK-jatkokurssi, jossa oppilaiden lähtötaso vaihteli tietokoneista mitään tietämättömistä aina tietotekniikan insinööreihin saakka. Rahoitusmalli, kilpailu ja työvoimatoimistojen välinpitämättömyys varmistavat sen, että kurssien taso ja ennen kaikkea työllisyysvaikutukset pysyvät alhaisena myös tulevaisuudessa.
Rahoitusta näille tempputyöllistämiskursseille on tarjolla paljon, jopa niin paljon, että osa jää vuosittain käyttämättä. Mutta miksi? Syy ei löydy varmasti siitä, että koulutusten tarjoajia ei riittäisi, eikä myöskään työvoimatoimistojen haluttomuudesta koordinoida niitä. Syy on yksinkertaisesti se, että kursseille ei saada tarpeeksi osallistujia. Muistan hyvin monta kurssilaista, joilla oli jo kolmas kerta menossa samansisältöisellä kurssilla kahden vuoden sisään.
–
Sain kerran olla mukana tapaamisessa, jossa olivat edustettuina suuren kouluttajayrityksen johtoa, työvoimatoimiston johtoa, sekä kurssitiloja tarjoavan tahon edustajia. Aiheena olivat uuden koulutuskeskuksen toiminta ja sen haasteet kyseisellä paikkakunnalla. Tapaaminen kesti noin kaksi tuntia. Aluksi käytiin hieman läpi toimintamalleja byrokratian osalta ja sitten siirryttiin käymään läpi tavoitteita. Kävi hyvin selväksi, että kaikilla osapuolilla oli yksi yhteinen tavoite ja samalla ongelma: kuinka saada kursseille ihmisiä. Koko kahden tunnin aikana ei keskusteltu sanallakaan koulutuksen sisällöstä, saatikka sen työllisyysvaikutuksista. Itse istuin koko palaverin hiljaa, ja join tyrmistyneenä kahvia.
Nykyisessä työssäni rekrytoin paljon ihmisiä ja luen useita hakemuksia joka viikko. Entä kuinka suhtaudun, jos työntekijä on käynyt jonkin työvoimapoliittisen kurssin? Jos vaakakupissa on mikä tahansa työkokemus ja työvoimapoliittinen kurssi, on työkokemuksella aina suurempi painoarvo. En tietenkään voi syyttää yksilöä siitä, että hän on käynyt läpi tempputyöllistämiskurssin, mutta toisaalta tiedostan, ettei siitä ole myöskään lisäarvoa minulle työnantajana.
Ei ole myöskään mielekästä syyttää ainoastaan koulutuksia tarjoavia yrityksiä, sillä he toimivat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla toimintaympäristössä, joka on muotoutunut kieroutuneet rahoitusmallin myötä. Kuitenkin yritysten suhteita rahoituksen myöntäjiin olisi syytä tutkia, sillä omistussuhteista voi löytyä yllätyksiä.
Kohdistankin syyttävän sormeni entisen Työministeriön, eli nykyisen Työ- ja Elinkeinoministeriön suuntaan, joka on nykyisestä rahoitusmallista vastuussa. Hallituksen budjettiesityksessä vielä kaiken hyvän lisäksi lisätään rahoitusta kouluttamiseen. Toivottavasti uusi ministeriö osaa käyttää ne viisaasti ja korjata vinoutuneen rahoitusmallin. Kirjoitan ehdotuksistani työllistymisrahojen käyttämiseen seuraavassa blogissani.
Tervetuloa käyttämään Blogit.uusisuomi.fi -sivustoa. Tämä on ensimmäinen, automaattisesti luotu artikkelisi. Voit muokata sitä tai poistaa sen oikeassa laidassa olevan Hallinta-linkin kautta. Voit myös alkaa kirjoittaa uusia artikkeleita.
|
|
|
